Conssirakkautta ensisilmäyksellä.

Jo kauan ennen kuin olin alkanut heilastella nykyistä sulhoani, olin vakaassa mielessäni päättänyt, että jos ikinä koskaan päädyn naimisiin, teen sen Converset jalassa. Tuttavapiireissäni olen sen verran tunnettu Conssirakkaudestani, että tämä ei ehkä loppujen lopuksi tule järin suurena yllätyksenä kenellekään. Hääblogien maailmassakaan tennarien käyttäminen häämekon somisteena viimeistään loppuillasta ei ole mikään uusi juttu, joten edelläkävijän rooliin tuskin pääsen tällä ratkaisulla. Mutta jottei homma menisi liian helpoksi, olen toki onnistunut aiheuttamaan itselleni päänvaivaa jo tennareillakin.

P e r i a a t t e e s s a   olen sitä mieltä, että tennarit oikein käytettynä sopivat kenelle tahansa hiekkalaatikkoikäisistä virkamiesuralle pyrkiviin. Lisäksi, jos naimisiin mennään Converset jalassa, pidetään ne jalassa koko juhlan ajan vihkimisestä aina iltabileisiin ja varmuuden vuoksi vaikka seuraavaan aamuunkin saakka.

K ä y t ä n n ö s s ä  olen kuitenkin jo useaan otteseen saanut itseni kiinni pohtimasta voinko siis nyt ihan aidosti oikeasti käyttää niitä tennareita koko päivän ajan ja pitäisikö vihkimisen ajaksi kuitenkin olla etiketin mukaisesti vähän prameammat kengät ja mitä ne mummit ja kummin kaimat nyt sanoo ja ja ja..

T o d e l l i s u u d e s s a  meillähän ei tule olemaan kirkkohäitä, joten pukuvaatimukset ovat meille ehkä hieman armollisempia kuin monessa muussa tapauksessa. Lisäksi tavoitteenamme on rennot ja mahdollisimman vähän pönötystä sisältävät häät, joihin yksi morsian Converse-tossuissaan sopii kuin "Tahdon!" vihkikaavan loppuuun. Miksi siis epäröin? Hyvä kysymys. Olen aina tykännyt rikkoa rajoja enkä ole enää pitkään aikaan uhrannut kovinkaan paljoa ajatuksia sille, mitä muut tyylistäni ajattelevat. Syyn täytyy siis löytyä enemmänkin siitä vankasta tapakasvatuksesta, jonka olen kotoa saanut ja jonka mukaan käsiä ei pidetä housuntaskuissa tai kyynärpäitä pöydällä ja tilaisuuteen pukeudutaan tilaisuuden vaatimalla tavalla. Ja siihen ei herrajuma mitkään tennarit hääjuhlassa kuulu! (Muistelen tässä vaiheessa lämmöllä eräässä hääjuhlassa kerran pitämääni, mielestäni ihan juhlavaa, päähuivia, joka päässä näytin äitini sanoja mukaillakseni ennustajaeukolta)

Epärelevantiksi koko tämän pohdinnan onneksi tekee ajatellessan, että hääthän ovat meidän, joten niiden etiketin ja pukukoodienkin pitäisi olla täysin päätettävissämme. Minun näkemykseni on, että meidän häistämme voi tulla arvokkaat ja juhlavat, vaikka ne eivät sisältäisi frakkeja, smokkeja ja silinterihattuja tai viimeisen päälle hiottuja nutturakampauksia (joissa näissäkään ei siis ole mitään vikaa, jos ne kokee omakseen). Meidän lisäksemme näissä häissä myös vieraat voivat kerrankin löysätä solmioitaan ja heittää kengät vaikka kokonaan tanssilattian reunalle, minkä uskon vaikuttavan yleiseen tunnelmaan vain positiivisella tavalla. Siksi tämä morsian tepastelee alttarille (tai mikä se paikka nyt sitten onkaan, jos ei ole alttaria?) Converset jaloissa ylväänä ja ylpeänä. Ja onhan ajatus Consseista häämekon seurana vaan ihan sairaaaaan söötti, katsokaa nyt vaikka!


 

Kuva täältä

Kohti häähulluutta.

Jos jotain olen tässä muutaman viikon ahkeran hääskeneen tutustumisen aikana oppinut niin sen, että alkuinnostuksessa kannattaa muistaa maltti eikä vuosi ennen häitä kannata juuri tehdä hankintoja, koska mieli ehtii kuitenkin vaihtua moneen kertaan vielä ennen The Dayta. "Kuulostaa ihan järkevältä", ajattelin ja jatkoin intohimoista blogien sekä muiden sivustojen lukemista.

Reilu neljä viikkoa ikimuistoisia sormuskauppoja myöhemmin läppärilläni on tallennettuna yli sata inspiraatiokuvaa, olen ehtinyt ostaa yhden turhuusostokseksi luettavan asian ja alkanut hamstrata erinäisiä kippoja, kapustoja ja paperitarvikkeita ihan vaan siltä varalta, että tarvitsen niitä jossain vaiheessa hääaskarteluissa. Lisäksi viikonlopun saldona pienen yksiömme lattia näyttää tällä hetkellä suunnilleen tältä:

Häähulluuden ensioireet: check.

Matkalla?

"Näiden sanojen myötä on myös aika heittää hyvästit tälle blogille, ainakin hetkeksi. Tällä kertaa blogin nimi jättää onneksi ovet auki myös uusille seikkailuille ja tarinoille. Niitä odotellen." 

Suurin piirtein näin kirjoitin vähän reilu vuosi sitten, kun olin päättänyt jälleen yhden seikkailuistani maailmalla, tällä kertaa Israelin taivaan alla. Vuosi sitten reissusta palattuani minua odotti elämä ensimmäisessä yhteisessä kodissa tulevan herra T:n kanssa. Vähintään yhtä paljon kuin tiskivuorojen jakamista ja yhteisen kotikolon rakentamista, odotin kuitenkin jo seuraavia retkiä, joita voisin ehkä jatkossa jakaa parhausmiehen kanssa. Ei siis ihme, että erään tavaratalon erään keltaisen kuvaston kolahdettua postiluukusta eräänä lokakuisena päivänä vuonna 2012 olin jo hyvän matkaa varaamassa lentoja kaukomaille eli eksoottiseen Italiaan, koska halvat lennot ja koska jostain se on aloitettava. 

Uusia lentoja kaukomaille tai lähinaapureihinkaan ei tuon lyhyen reissun jälkeen buukattu, minkä vuoksi täällä blogissakin on vietetty hiljaiseloa jo reilu vuosi. Eväät jatkoseikkailuun annettiin kuitenkin tänä syksynä, kun pääsin parhausmiehen kanssa sormuskaupoille. Vaikka Sinne, tänne ja kotiin -blogin nimen oli alunperin tarkoitus nimen omaan jättää avoimet ovet jatkotarinoinnin suhteen, en voi ihan täysin käsi sydämellä väittää ajatelleeni seuraavaksi seikkailuksi aivan tällaista matkaa. Tästä retkestä riittää kuitenkin sen verran kerrottavaa, että annettakoon tämä pieni hairahdus anteeksi. Ja jotta olisin edes jokseenkin katu-uskottava täällä hääblogiskenessä, lisäsin tuohon entisen blogin nimeen vielä varovaisen maininnan rouvaselämän siintämisestä tulevaisuudessa. 

Seikkailijattaren roolista tulevan rouvattaren rooliin siirtyminen tulee varmasti sisältämään ainakin mahdollisimman vähän stressiä, ripauksen tee-se-itse -henkeä, hyvin vähän mitään pakollisia (hää)perinteitä ja sopivasti pohdintoja siitä instituutiosta, joka alkaa A:lla ja jääköön nyt vielä nimeämättä. Tervetuloa matkalle siis. Pitäkää lujasti kiinni penkin reunuksistanne, sillä niin minä ainakin teen!